IPR:n ABC | Ongelma-ratkaisu -periaate keksinnöllisyyden määrittelyssä

Yksi tärkeimpiä edellytyksiä, joka on asetettu patentoitavalle keksinnölle, on keksinnöllisyys. Samalla se on yksi vaikeimmin määriteltävistä edellytyksistä.

Ollakseen keksinnöllinen, keksintö ei saa olla alan ammattimiehelle itsestään selvä. ”Itsestään selvyys” kuvaillaan tyypillisesti ottamalla kantaa siihen, onko jokin kehitysaskel osa kyseisen teknologian odotettua tai ennakoitua etenemistä vai jotakin odottamatonta.

Keksinnöllisyyden arviointiin on kehitetty joitakin erilaisia menetelmiä. Ongelma-ratkaisu -periaate, eli ns. ”problem-solution approach”, on erityisesti eurooppalaisessa patentoinnissa yleisesti käytetty tapa arvioida jonkin uuden ratkaisun keksinnöllisyyttä.

Vaikka kyseisen periaatteen alkuperäisiin tavoitteisiin on kuulunut se, että se mahdollistaisi keksinnöllisyyden arvioinnin mahdollisimman objektiivisesti ja välttäen jälkiviisautta, juuri jälkiviisauden välttäminen on osoittautunut hyvin vaikeaksi tätäkin menetelmää käytettäessä. Onnistunut keksinnöllisyyden arviointi nimittäin edellyttää, että patenttivaatimuksen piirteet arvioidaan aivan kuin nämä piirteet eivät olisi arvioijan tiedossa.

Ongelma-ratkaisu -periaate on tästä huolimatta hyvin käyttökelpoinen.

Euroopan patenttiviraston tutkijoille alun perin laaditun tutkimusohjeistuksen (Guidelines for Examination) mukaan, ongelma-ratkaisu -periaate sisältää kolme päävaihetta:

  1. lähimmän tunnetun tekniikan valitseminen saatavilla olevista julkaisuista,
  2. objektiivisen teknisen ongelman määrittäminen, ja
  3. tarkasteltavan keksinnön arviointi näiden suhteen.

1. Lähin tunnettu tekniikka

Lähin tunnettu tekniikka on se tunnettu julkaisu, joka olisi muodostanut lupaavimman lähtökohdan sellaiselle lisäkehitykselle, jolla tarkasteltava keksintö olisi ollut mahdollista saavuttaa.

Tärkein seikka lähimmän tunnetun tekniikan muodostavan julkaisun valinnassa on, että sen tulee kuulua samaan tai hyvin läheiseen tekniikan alaan kuin tarkasteltava keksintö.

Ne voivat esimerkiksi molemmat kuvata kuitutuotetta, ja vaikka näiden tuotteiden kuvatut ominaisuudet voivat erota toisistaan, tosiasiallinen tekniikan ala voisi olla ”kuitutuotteet”.

Toiseksi, lähintä tunnettua tekniikkaa kuvaavan julkaisun tulisi olla kehitetty vastaavaa tarkoitusta varten kuin tarkasteltavan keksinnön, esim. pyrkiä parantamaan samaa ominaisuutta.

Käytännössä, valinta kuitenkin usein perustuu julkaisun ja tarkasteltavan keksinnön piirteiden vertailuun.

2. Objektiivinen tekninen ongelma

Objektiivisen teknisen ongelman määrittelyssä arvioidaan tarkasteltavan keksinnön ja edellisessä vaiheessa valitun lähimmän tunnetun tekniikan välisiä eroja sekä näillä eroilla saavutettavia vaikutuksia tai etuja.

Tyypillisesti tämä määrittely tehdään kysymällä, kuinka esim. tietylle menetelmälle tai tuotteelle voidaan tietyllä tekniikan alalla saavuttaa tietty määritelty vaikutus tai etu, jota vaikutusta tai etua ei saavuteta lähimmän tunnetun tekniikan avulla.

Objektiivisen teknisen ongelman voidaan sanoa olevan sellainen ongelma, jonka tarkasteltava keksintö ratkaisee, mutta jota lähin tunnettu tekniikka ei ratkaise. Tyypillisesti se liittyy tapaan, jolla lähimmän tunnetun tekniikan kuvaamaa ratkaisua parannetaan, tai se voi liittyä vaihtoehtoiseen tapaan saavuttaa tietty haluttu vaikutus.

Tässä törmätään vaikeaan vaiheeseen, jossa myös patenttialan ammattilainen voi haparoida. On hyvin helppoa oikaista objektiivisen teknisen ongelman määrittelyssä vertailemalla uuden keksinnön esittämiä parannuksia yleisesti sellaisiin ratkaisuihin, jotka ovat tiedossa, tai useiden tunnettujen ratkaisujen yhdistelmään.

Tämä ei kuitenkaan ole hyväksyttävää. Objektiivisen teknisen ongelman määrittelyssä, vertailukohtana tulee käyttää pelkästään edellisessä vaiheessa valittua julkaisua, joka edustaa lähintä tunnettua tekniikkaa. Tässä vaiheessa ei tule miettiä muita ratkaisuja, vaikka ne olisivat kuinka hyvin tunnettuja.

3. Keksinnön loppuarviointi, eli ohjaako tunnettu tekniikka alan ammattimiehen oikeaan suuntaan?

Viimeisenä ongelma-ratkaisu -periaatteen mukaisen arvioinnin päävaiheena on sen päätteleminen, olisiko alan ammattimies, jonkin toisen ennestään tunnetun julkaisun kuvauksen perusteella saanut ratkaistua edellisessä vaiheessa määritellyn objektiivisen teknisen ongelman.

Toisin sanoen, olisiko alan ammattimies kyseisen toisen tunnetun ratkaisun perusteella päätynyt tekemään ne muutokset tai parannukset lähimmän tunnetun tekniikan mukaiseen ratkaisuun, jotka olisi vaadittu, jotta hän olisi päätynyt tarkasteltavaan keksintöön.

Tässä vaiheessa voidaan siis ottaa huomioon myös muita julkaisuja, lähimmän tunnetun tekniikan lisäksi. Tarkemmin sanottuna, lähimmän tunnetun tekniikan kuvaus voidaan yhdistää yhden toisen julkaisun opetuksiin.

Jokin tarkasteltava menetelmä voisi esimerkiksi olla itsestään selvä (ei-keksinnöllinen), jos siihen olisi mahdollista päätyä käyttämällä lähimmän tunnetun tekniikan menetelmää, johon on lisätty yksi menetelmävaihe toisesta julkaisusta.

Tällainen kahden julkaisun opetusten yhdistäminen on hyväksyttävää, kunhan voidaan osoittaa, että alan ammattimiehellä olisi ollut jokin syy tutustua juuri valittuun toiseen julkaisuun. Syyksi kuitenkin riittää, että julkaisu on kohdistunut vastaavaan tekniikan alueeseen kuin lähin tunnettu tekniikka.

Ratkaisujen yhdistämisen tulisi myös olla melko helppoa, eikä se saisi johtaa siihen, että lähimmän tunnetun tekniikan menetelmää joudutaan muuttamaan kohtuuttomasti. Mielellään lähimmäksi tunnetuksi tekniikaksi valikoitu julkaisu saisi sisältää jonkin huomion, joka ohjaa alan ammattimiehen etsimään parannuksia juuri sellaisista ratkaisuista, joita kuvataan toisessa valitussa julkaisussa.

Jos tällainen kohtuullinen yhdistelmäratkaisu löytyy, tarkasteltavaa keksintöä pidetään itsestään selvänä.

Viimeaikainen kehitys

Aiemmin on yksinkertaisissa tapauksissa ollut mahdollista, esimerkiksi vastatessa välipäätöksiin tai väitteissä, argumentoida keksinnöllisyyden puolesta tai sitä vastaan viittaamalla hyvin lyhyesti keksinnön ja lähimmän tunnetun tekniikan välisiin eroihin ja niillä saavutettaviin etuihin, tai viittaamalla lyhyesti näiden erojen itsestään selvyyteen.

Patenttivirasto ovat kuitenkin viime vuosina usein ottaneet sen kannan, että myös yksinkertaisissa tapauksissa koko edellä mainittu ongelma-ratkaisu -periaate, kaikkine vaiheineen, tulisi esittää.

Vaikka se saattaa tuntua turhalta, sillä voidaan monessa tapauksessa saavuttaa selkeä etu. Kun koko ongelma-ratkaisu -periaate on käyty läpi kerran kunnolla, siihen on helppo viitata hakemuksen tai patentin myöhemmässä käsittelyssä.

Lue myös:

IPR:n ABC | Alan ammattimies

IPR:n ABC | Ongelmat objektiivisen teknisen ongelman määrittelyssä

IPR:n ABC | Could-would -menetelmä osana ongelma-ratkaisu -periaatetta

Kirjoittaja

Jaa artikkeli